Itämeri on useiden maiden lähimeri, jossa kalakannat liikkuvat vapaasti yli kansallisten rajojen. Siksi tarvitaan yhteisiä pelisääntöjä kalastuksenhallintaan. Tällä sivulla selitämme, miten EU:n päätöksentekoprosessit, tieteelliset neuvot ja pitkän aikavälin kalastuksenhallinnan kehykset liittyvät toisiinsa, ja miksi ne ovat ratkaisevan tärkeitä elinvoimaisten kalakantojen turvaamiseksi pitkällä aikavälillä.
Yhteinen vastuu: EU-maiden kalastus Itämerellä
Itämeren kalastusta hoidetaan EU-tasolla yhteisen kalastuspolitiikan (YKP, englanniksi CFP) puitteissa – järjestelmän, joka säätelee, kuinka paljon kalaa saa pyytää ja miten kalakantoja tulee suojella. Koska EU:lla on vastuu kalakantojen säilyttämisestä, kalastuskiintiöitä koskevat päätökset tehdään yhteisesti, ei yksittäisissä maissa.
Miten tieteelliset neuvonannot muovaavat kiintiöitä
Ennen päätöksiä Kansainvälisen merentutkimusneuvoston (ICES) tutkijat arvioivat jokaisen kalakannan tilan ja antavat riippumattoman neuvonsa siitä, millä saalistasolla kalastus on kestävää. Euroopan komissio käyttää tätä tieteellistä neuvonantoa laatiessaan ehdotuksen siitä, kuinka paljon seuraavana vuonna saa kalastaa.
Miten kalastuskiintiöt päätetään vuosittain
Kalastuskiintiöistä keskustellaan ja neuvotellaan kaikkien EU-maiden kalastuksesta vastaavien ministereiden kesken, ja lopulliset kiintiöt (TAC = total allowable catch) hyväksyy muodollisesti Euroopan unionin neuvosto, joka on elin, joka päättää vuosittaisesta saalistasosta. Tämän prosessin tuloksena määritellään kokonaissaaliskiintiöt (TAC) eli vuosittaiset rajat, jotka määrittävät, kuinka paljon kutakin kalalajia saa pyytää Itämereltä. Kun TAC on hyväksytty, se jaetaan maiden kesken kansallisina kiintiöinä, jotka kertovat, kuinka paljon kukin jäsenvaltio saa pyytää. (European Council: How fishing catch limits and quotas are set).
Itämeren monivuotinen hallintasuunnitelma
Vaikka kiintiöt päätetään vuosittain, Itämerta hallinnoidaan myös pitkällä aikavälillä: Itämeren monivuotisen suunnitelman (MAP = multiannual plan) avulla. MAP on EU:n lainsäädäntöä ja muodollinen osa YKP:tä, mikä tarkoittaa, että sen säännöt ovat oikeudellisesti sitovia ja niitä on noudatettava vuosittaisia saaliskiintiöitä sovittaessa. Käytännössä MAP toimii pitkän aikavälin ohjeistuksena turskalle, silakalle ja kilohailille. Se asettaa tavoitteet kantojen säilyttämiseksi terveinä, selittää, millainen kalastuspaine katsotaan kestäväksi, ja sisältää oikeudellisia vaatimuksia, joita päätöksentekijöiden on noudatettava. Yksi MAP:n keskeisistä säännöistä on, että kalastus on asetettava tasolle, jolla riski kannan putoamisesta Blim-tason alapuolelle pysyy alle viidessä prosentissa. Blim on taso, jonka alapuolelle kanta ei saa pudota – kynnys, jonka alapuolella riski pitkäaikaisista vahingoista on suuri. Kun kanta putoaa Blim-tason alapuolelle, lisääntyminen muuttuu epävarmaksi, toipuminen hidastuu ja populaatio voi jatkaa pienenemistään, vaikka kalastus lopetettaisiin kokonaan.
/1920x1080-px/current-status-of-stocks9c957336ba134f34b0b54ac5587af447.tmb-labelhome.jpg?Status=Master&Culture=sv&sfvrsn=6c863c45_1)
Miten Itämeren kalat voivat?
Tieteeseen, avoimuuteen ja yhteistyöhön perustuva järjestelmä
Vaikka käydään keskustelua siitä, kuinka tarkasti vuosittaisten saalisrajoitusten tulisi seurata tieteellisiä neuvonantoja, järjestelmä kokonaisuutena perustuu avoimuuteen, riippumattomaan tieteeseen ja EU-maiden väliseen yhteistyöhön. Yhdessä ne ovat keskeisimmät välineet Itämeren kalastuksen pitkäjänteisen kestävän hallinnan tukemisessa.