Kalastus Itämeressä: Ennen ja nyt

Nykyinen pelaginen kalastus: silakka ja kilohaili 

Historiallinen ja ekologinen kehitys on muokannut nykyistä kalastusta. Nykyään Itämeren pelaginen kalastus kohdistuu pääasiassa silakkaan ja kilohailiin, jotka muodostavat suurimman osan alueen pelagisesta troolikalastuksesta ja osan rysä- ja verkkokalastuksesta saatavasta saaliista. Silakan ja kilohailin pelagiset kalastukset ovat saalismääriltään Itämeren suurimpia, ja näitä kantoja arvioidaan säännöllisesti vuosittaisissa tieteellisissä neuvonannoissa. 

Miten pelaginen troolaus toimii Itämeressä

Pelaginen eli välivesitroolaus Itämeressä kohdistuu suuriin, liikkuviin silakka- ja kilohailiparviin, jotka vaeltavat ylemmissä vesikerroksissa. Näitä trooleja käyttävät pääasiassa ”suuremmat alukset” (ICESin määritelmän mukaan yli 12 metriä pitkät alukset), jotka mukauttavat kalastuksensa lajien kausittaisiin vaelluksiin ja syvyysjakautumiseen. Pelagiset troolit on suunniteltu parvissa elävien kalojen pyyntiin avovedessä, ja niitä käyttää avomerellä toimiva kalastuslaivasto. Ne tuottavat suurimman osan kokonaissaaliista ja ovat Itämeren pelagisen kalastuksen tärkein pyyntimenetelmä.

Mihin silakkaa ja kilohailia käytetään?

Silakan ja kilohailin saaliiden käyttö vaihtelee Itämeren maiden välillä. Joissakin maissa suurin osa käytetään kalajauhon ja kalaöljyn tuotantoon, kun taas toisissa maissa merkittävämpi osuus menee suoraan ihmisravinnoksi. Elintarvikekäytön ja teollisen jalostuksen välinen tasapaino voi vaihdella vuosittain ja alueittain.

Nykyinen pohjakalojen kalastus: turska 

Kun siirrämme huomion pelagisista lajeista pohjakaloihin, turska on yksi Itämeren tärkeimmistä lajeista. Vuodesta 2019 lähtien turskaan kohdistuva kalastus ei kuitenkaan ole ollut sallittua alhaisten kantatasojen vuoksi. Vuosina 2025/26 sekä läntistä että itäistä Itämeren turskakantaa hallinnoidaan puhtaasti sivusaaliskiintiöiden avulla. Tämä tarkoittaa, että kalastajat eivät saa kohdistaa pyyntiä turskaan, vaan voivat tuoda maihin vain turskaa, joka on saatu saaliiksi tahattomasti muiden lajien kalastuksen yhteydessä.

Turskaa saadaan vain sivusaaliina sekakalastuksissa

Koska turskaa ei enää saa pyytää kohdennetusti, kaikki nykyisin Itämeressä maihin tuotu turska on peräisin niin sanotuista sekakalastuksista. Näissä kalastajat kohdistavat pyyntinsä esimerkiksi kampelaan tai punakampelaan, mutta saavat samalla turskaa sivusaaliina, koska lajit esiintyvät samoilla alueilla tai niitä pyydetään samoilla pyydyksillä.

Ympäristöpaineet, jotka hidastavat turskan elpymistä 

Ympäristötekijät, kuten alhaiset happipitoisuudet, vähentynyt suolapitoisuus ja sopivien kutualueiden rajallisuus, vaikuttavat edelleen turskan lisääntymiseen erityisesti itäisessä Itämeressä. Kantojen kehitystä seurataan tarkasti säännöllisten tieteellisten arvioiden avulla, jotka muodostavat perustan hoito- ja hallintapäätöksille. 

Nykyinen pohjakalojen kalastus: kampela ja punakampela

Miten kampelaa ja punakampelaa pyydetään nykyään?

Turskalle asetettujen rajoitusten jälkeen kampela ja punakampela muodostavat nyt useiden Itämeren jäljellä olevien pohjakalojen kalastusten perustan. Näitä litteitä kaloja pyydetään erilaisilla pohjapyydyksillä, kuten pohjatrooleilla ja verkoilla, ja niiden saatavuus vaihtelee alueittain ja vuodenaikojen mukaan.

Kampelan ja punakampelan kantojen kehitys

Kampelakanta on joillain alueilla ollut suhteellisen vakaa ja punakampelan biomassa puolestaan on kasvanut osissa läntistä Itämerta. Yhteenvetona tämä tarkoittaa, että kampelakalat ovat edelleen tärkeä osa alueen pohjakalojen kalastusta.

Sekakalastukset ja turskan sivusaalisrajoitukset

Koska kampela ja punakampela esiintyvät usein samoilla alueilla kuin turska, näitä lajeja pyydetään niin sanotuissa sekakalastuksissa, joissa turskaa saadaan väistämättä sivusaaliina. Sivusaaliiden on pysyttävä turskalle asetettujen raja-arvojen puitteissa, mikä vaikuttaa suoraan siihen, miten ja missä kampelakalastusta voidaan harjoittaa.

Miten näitä kantoja arvioidaan

Kuten muutkin Itämeren kalakannat, ICES arvioi kampelan ja punakampelan kantojen tilaa säännöllisesti. Näin voidaan tehdä hyvin perusteltuja ja varovaisuusperiaatteen mukaisia hallintapäätöksiä.