Pohjakalat ja pelagiset kalat Itämeressä

Pohjakalat

Turska ja elämä merenpohjassa 

Pohjakalat elävät Itämeressä lähellä merenpohjaa, missä ne syövät pienempiä kaloja, äyriäisiä ja muita pohjaeläimiä. Koska ne viettävät suurimman osan elämästään pohjan tuntumassa, niiden selviytyminen on vahvasti riippuvaista syvempien vesikerrosten olosuhteista. 

Ympäristötekijät, jotka vaikuttavat pohjakalalajeihin 

Merenpohjan lähellä olevat olosuhteet voivat vaihdella vuodesta toiseen, ja useat pitkäaikaiset muutokset ovat vaikeuttaneet monien pohjakalalajien elämää. Näitä ovat muun muassa:

• alhaiset happipitoisuudet syvemmillä alueilla, joita rehevöityminen usein pahentaa,
• muutokset suolapitoisuudessa,
• lämpimämpi vesi, joka vähentää vesikerrosten luonnollista sekoittumista.

Nämä tekijät säätelevät sitä, kuinka hyvin pohjakalat pystyvät lisääntymään, kasvamaan ja selviytymään. Osa lajeista, kuten kampela ja punakampela, sietää laajempaa ympäristöolosuhteiden kirjoa, kun taas toiset lajit ovat riippuvaisia hyvin erityisistä olosuhteista onnistuakseen lisääntymisessä. Turska on yksi niistä lajeista, jotka ovat erityisen herkkiä näille muutoksille.

Avainpeto, jolla on pitkä historia Itämeressä

Turska on pitkään ollut yksi Itämeren tunnusomaisimmista pohjakalalajeista. Vuosikymmenten ajan sitä esiintyi laajasti eri puolilla Itämerta ja se oli pitkään Itämeren tärkein saaliskala, mikä teki siitä keskeisen osan rannikkoyhteisöjen taloutta. Ekologisesti turska on ollut avainpeto, joka saalistaa pienempiä kaloja ja selkärangattomia eläimiä ja vaikuttaa siten syvien vesikerrosten eliöyhteisöihin.

Viime vuosina turskakanta on kuitenkin pienentynyt voimakkaasti. Ympäristön muutosten ja aiemman liikakalastuksen yhdistelmä on vähentänyt aikuisten turskien määrää ja rajoittanut alueita, joilla laji pystyy lisääntymään. Turska on erityisen haavoittuva, koska sen mätimunat vaativat hyvin tarkkaan määrättyjä olosuhteita.

Miksi turskan mäti tarvitsee erityiset olosuhteet

Turskan mätimunat tarvitsevat riittävän suolapitoista vettä kelluakseen vedessä sekä riittävästi happea kehittyäkseen normaalisti. Jos vesi ei ole tarpeeksi suolaista, munat vajoavat syvempiin vesikerroksiin, joissa happipitoisuus on liian alhainen niiden selviytymiselle. Turskan mädille suotuisimmat olosuhteet löytyvät Itämeren tärkeimmiltä kutualueita: Bornholmin syvänteestä, Gdanskin altaasta ja Gotlannin syvänteestä.

Pitkään nämä syvänteet saivat säännöllisesti suolaisempaa ja hapekkaampaa vettä Pohjanmereltä Tanskan salmien kautta, mikä auttoi ylläpitämään mädin kehitykselle sopivaa suolapitoisuuden ja hapen tasapainoa.

Harventuneet Pohjanmeren suolapulssit ja vähemmän turvallisia kutualueita

Viime vuosikymmeninä suolapulssit ovat harventuneet merkittävästi. 1980-luvun alusta lähtien suuria sisäänvirtauksia on tapahtunut vain satunnaisesti ja usein pitkien aikavälien jälkeen. Yksi viimeisimmistä voimakkaista virtauksista koettiin vuonna 2014, mutta tällaiset tapahtumat ovat nykyisin poikkeuksellisia. Kun nämä luonnolliset ”täydennykset” jäävät pois, ja samaan aikaan pintavesi lämpenee ja rehevöityminen jatkuu, syvänteiden happipitoisuus ja suolapitoisuus heikkenevät. Tämä tarkoittaa, että turskan mädille sopivia alueita on jäljellä huomattavasti vähemmän. Turvallisten kutualueiden supistuessa Itämeren turskan on yhä vaikeampi lisääntyä onnistuneesti.

Kampela ja punakampela 

Kampela (Platichthys flesus) ja punakampela (Pleuronectes platessa) ovat myös yleisiä pohjakalalajeja Itämeressä. Ne elävät meren pohjalla tai sen läheisyydessä ja syövät pohjaeläimiä, kuten matoja ja pieniä äyriäisiä. Useat tutkimukset viittaavat siihen, että jotkin kampelalajit sietävät Itämeressä laajempaa ympäristöolosuhteiden vaihtelua, mikä voi osaltaan selittää niiden kantojen vakaampaa kehitystä tietyillä alueilla. Uusimmat analyysit osoittavat jopa, että kampelan ja punakampelan biomassa on kasvanut osissa läntistä Itämerta.